Preeriatuuli

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Viikonloppuni tallilla

Valitettavasti lupailemani ratsastuspostaus saa jäädä odottamaan aikaa, jolloin saan kuvaajan mukaani tallille. Anteeksi.

Pidemmittä puheitta kuitenkin asiaan. Kymenlaaksoon satoi viime viikolla ensilumi. Ensilumi! Voitteko kuvitella? Ah, niin ihanaa! Tutuu kuin olisin herännyt syvästä unesta. Maailma on jälleen valkoinen. Minun makuuni lunta on aivan liian vähän, mutta silti on lunta, ja se on tärkeintä. Ei uskoisi, että vuosi sitten tänne muuttaessani ruoho vihersi ja lumi tuli vasta tammikuun puolella.

Kävimme jo perjantai-iltana Sasun kanssa tutkimassa lumista kenttää. Käveleskelimme kentällä ilman satulaa, nauttien illan hiljaisuudesta ja pimeydestä oman valokuplamme ympärillä. Laskeuduttani selästä päästin Sasun irti ja aloimme tehdä seuraamisharjoituksia. Sasu kävelee nätisti perässäni, mutta pysähdykset menevät yleensä pitkiksi. Pyrin aina siihen, että hevonen pysähtyisi heti kun olen itse pysähtynyt. Sasu kuitenkin ottaa yleensä vielä askeleen tai kaksi ennen kuin pysähtyy. Meillä on yhteistä taivalta vasta kuukausi takana, joten olen tyytyväinen Sasuun. Ensimmäistä kertaa harjoitellessamme Sasu käveli aina pysähtyessäni luokseni ja kosketti minua. Sasu alkaa myös vähitellen ymmärtämään, että en halua sen tulevan syliin. Käsivarren mitan päähän on hyvä pysähtyä. Lähemmäs saa tulla luvan kanssa.

Mie, Sasu ja tallikisu omassa kuplassamme.

Lauantaina aurinko paistoi hienosti, joten otin kameran mukaani. Ajattelin tehdä alkuun samoja seuraamisharjoituksia, kuin edellisenä iltana. Kentälle päästyämme Sasu päätti ottaa ensimmäiseksi lumi/hiekkakylvyn. Sen jälkeen herra ravasi hitaasti kolme kertaa kentän ympäri ja tuli luokseni kuin kysyen: "Mitäs sitten tehtäisiin?" Läksimme talliin.

Tallissa harjasin Sasun ja satuloin sen. Palasimme sen jälkeen kentälle. Tarkoituksenani oli ratsastaa mahdollisimman rennolla hevosella ja olla itsekkin rento. Saada yläkaulan lihasnäkyviin ja muutenkin hieman hevonen oikeaan asentoon. Lauantaina oli ensimmäin kerta kun ei tarvinnut käydä, joka kerta raviin lähdettäessä Sasun kanssa keskustelua aiheesta: "En halua että juokset kovaa, selkä alhaalla ja kaula ylhäällä jännittyneenä." Ritti kun kerran kävi keskustelun. Vähitellen me kehitytään ja meidän yhteistyö paranee. Jokainen kerta on vähintään yhtä hyvä kuin edellinen ja jopa parempi.

Sunnuntaina oli vuorossa maneesissamme hieman laukan nostojen harjoittelua. Sasu on tottunut, että ratsastajalla on aina raipat tai kannukset. Käynnissä ja ravissa pärjäämme hyvin ilman kumpiakaan. Laukassa huomaa eron. Laukka kyllä nousee, mutta se ei tahdo jatkua, vaikka ratsatan eteenpäin. Tämä on asia, jossa meidän pitää vielä Sasun kanssa oppia puhumaan samaa kieltä. Esim. Olen tottunut imaisemaan laukkaa nostaessani ja kannustaessani hevosta laukkaamaan enemmän. Kunnon lämminverisen tavoin Sasu vain kiihdyttää raviaan. Ei siinä mitään, herra tekee vain niin kuin herralle on opetettu ja pöljä ratsastaja pyytää jaloilla laukaa ja sanoo ravi. Kuten sanoin, vielä pitää harjoitella.

Kokeilin myös miten hyvin Sasu reagoi paino- ja pohjeapuihin kääntäessäni. Kävelimme lähes ohjitta, en siis vaikuttanut käsilläni hevoseen lainkaan. Kyllähän se sieltä reagoi ja kääntyi. Hitaammin kuin mihin olen tottunut, mutta kääntyi silti, mikä on tosi hyvä asia.

Tämä on iiih-hanaa!

Menisköhän vielä?

Todellakin! Samalla voisi venyttää jalkoja.

Nyt riitti.

Nyt olen valmis. Mitä sit tehtäs?

Näytän sulle kieltä, ko toit mut tänne, etkä ees leiki mun kanssa, pidät vain jotain typerää kapistusta kädessä...

ps. Edelleen vastaanotan kysymyksiä kysymyspostausta varten!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Vuokrahevonen

Tällaiselle hevosaddiktille on aina helpoitus saada hevosasiat kuntoon. 10 kuukautta epäsäännöllistä ratsastelua, 2 tallia ja lukemattomasti uusia ihmisiä ja tapoja. Se syö ratsastusintoa. Kaipasin vakituista ratsua, jonka kanssa voisin puuhastella omaan tahtiini. Laitoin hevostalli.net:iin ilmoituksen hakevani vuokrahevosta. Pari viikkoa meni ilman yhteydenottoja – sitten puhelu. Tarjolla oli nuori trankehner-ruuna. Menin kokeilemaan sitä jo seuraavana päivänä. Kävin ratsastamassa poikaa muutaman kerran, mutta se oli auttamatta liian korkea minulle. Pian tulikin puhe, samalla tallilla, erään toisen etsivän myös vuokraajaa hevoselleen. Siispä tutustuin pieneen (ratsunmalliseen) lämminveriseen, herraan nimeltä Sasu.

Aloitin vuokraamaan Sasua lokakuun alussa ja olen saanut tutustua hienoon herrasmieheen. Jokainen kerta opin uutta Sasusta, mutta kaiken kaikkiaan se on erityisen mukava hevonen. Herra luimii satulavyötä kiristettäessä, mutta siihen ne huonot tavat päättyvätkin.

Sasu tervehtii aina hörisemällä kun menen tarhaan. Ja tulee luokseni haistelemaan ja kerjäämään rapsutuksia. Toisaalta jos sillä on heinät, herra tyytyy vain hörisemään ja jatkaa syömistä. Jos minulla on riimunnaru mukanani, Sasu tulee aina luokseni ja tarjoaa päätään lähemmäksi, että voin kiinnittää narun.

Sasu on myös halukas auttamaan minua tarhan siivouksessa. Se haistelee tarkasti kaikki kakat, mitä heitän kottikärryihin ja keventää kuormaani noukkimalla heiniä käyrtyistä. Sasu myös yrittää vähentää työmäärääni, seisomalla edessäni ja piilotellessa kakkakasoja takanaan. Sasu osaa myös kävellä nätisti vierelläni löysällä narulla, vaikka työnnän samalla kotikärryjä.

Kerron lisää Sasusta piakkoin ja silloin myös tulee parempia kuvia. Saatte tietään mm. millainen Sasu on ratsastaa.

PS. Nyt on korkea aika tehdä kysymyspostaus. Entisestä on yli vuosi (löydät sen täältä). Laitelkaahan siis kysymysiä tulemaan :)

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Eläinten viikko: Minerva

Minerva oli vielä ihan rääpäle
muuttaessaan minun luokse.

Tässä postauksessa olevat kuvat ovat kaikki puhelimella otettuja. Puhelin on yleensä aina mukana ja kamera kaapissa. Parhaimmat hetket tallentuvat siis puhelimeen.

Katzenhof Minerva on minun rakas norjalainenmetsäkissani. Hän täyttää jouluna vuoden. Minerva on täydentänyt elämääni tavoilla, joihin vain eläin kykenee. Hän on mukana ja tukemassa minua iloissa ja suruissa. Tiedän että jokainen eläintenomistaja voi samaistua siihen. En voi enää kuvitella elämääni ilman Minervaa.

Näin Minervan ensimmäisen kerran reilun viikon ikäisenä ja siitä parin viikon päästä tein kasvattajan kanssa kaupat. Neiti vei sydämeni jo ensi tapaamisella. Kävin katsomassa Minervaa muutaman kerran sen asuessa vielä kasvattajan luona. Uutisia Minervasta ja sen siskoista sain päivittäin, omistajan ollessa työkaverini.

"Oletko lähdössä ilman minua?"

Minerva oli pennuista suurin syntyessään, mutta ajan kuluessa (syntyessään) pienin sisarista kasvoi ohi. Hän on todella siro norskiksi. Vasta viime aikoina on tullut lisää massaa ja rotevuutta, korkeuden ja pituuden kasvamisen sijasta. Turkkikin alkaa vähitellen kasvaa ja tuuheutua.

Minerva on ihmeellinen kaveri, hän ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja naurattamasta minua. Väilmatkamme on todella pitkä kun olemme parin metrin päässä toisistamme. Minerva seuraa minua kaikkialle. Kodissamme ainoastaan makuuhuoneessa olen ilman häntä, muissa tapauksissa hän on toinen varjoni.

Minerva näyttää ja kuulostaa aina erittäin surkealta kun lähden pois kotoa ja jätän hänet yksin. Mitään ei ole ikinä tuhottu ja näyttää siltä että yksin ollessaan neiti pääsääntöisesti leikkii, syö ja nukkuu. Aamuisin kun lähden töihin, neiti tietää minun olevan kauan poissa, häntä viuhtoo vinhasti ja konsertti on aikamoinen. Tänään neti jopa piti farkunlahkeestani hampailla kiinni ynisten surullisesti. Sitten kotiin tullessani kuulen jo rappukäytävään Minervan huudon. Ja voi sitä riemua kun astun ovesta sisään. Heti pitää silittää ja ottaa syliin. Eikä sylistä saa laskea pois ennen kuin neiti on sitä mieltä. Eli sylissä tulee oltua 5-60min. :D En halua laskea neitiä alas, ellei se halua tai haitaa minun tekemisiäni. Olkoon sylissä. Ja nauttikoon seurastani, kun on ollut koko päivän yksin.

Toimistolla on lokoisaa vierailla.

Ulkona on parasta!

Don't move human-pillow!

Junaa odotellessa.

Minervan mielestä kolme asiaa on ylitse muiden: ulkoilu, matkustaminen ja uudet paikat/ tuttavat.
Neiti on todella rohkea kaveri. Se kohtaa uudet asiat yleensä häntä kaarella ja ylpeästi astellen. Pelästyessään se maastoutuu vierelleni, mutta uteliaisuus aina voittaa pelon.

Ulkona oleminen on jännittävin kaikista jännittävin asia, mutta myös suosikki. Minerva vetää minut ulos ja minä Minervan sisään. Käymme silloin tällöin kävelemässä korttelia ympäri, haistelemassa uusia hajuja ja pelottelemassa koiria ulkoiluttajineen. Maaseudulla käydessämme vietämme mahdollisimman paljon aikaa ulkona. Minerva on sielä tyytyväisempi, kun ei ole asfalttia ja niitä kamalia äänekkäitä metallilaatikoita pyörillä. Saamme usein ihmetteleviä kommentteja osaksemme, kun neiti tepsuttelee valjaissaan häntä kaarella eteenpäin.

Junalla on lokoisaa matkustaa.

Minerva hämmästyttää myös ihmisiä ja koiria matkustaessamme. Matkustamme usein bussilla tai junalla.
Pitkillä bussimatkoilla neiti yleensä istuu sylissäni tai makoilee vieresellä penkillä olevan kantokopan päällä. Hänellä ei ole mitään intoa lähteä seikkailemaan muualle, kunhan osoitan alkuun selvästi, niiden kahden penkin olevan reviirimme ja vaihtoehtojen olevan syli, kopan päällä tai kopassa. Kopassa oleminen on vähiten Minervan mieleen, joten se viettääkin suurimman osan matkoistamme sen ulkopuolella.
Juna on ehdottomasti Minervan suosikki. Siellä voi seikkailla, saa ilmaisia rapsutuksia ja koirakavereita. Minerva majaileekin junalla mentäessä milloin missäkin, fleksin ulottuvuuden rajoissa. Useimmin se on vieressäni penkillä, ellei siinä istu kukaan muu. Se voi olla myös edessä olevalla penkillä, kopan päällä, jossain päin lattiaa tai jollain muulla penkillä nukkumassa tai kerjäämässä rapsutuksia. Minervaa ei koirat haittaa. Se on olevinaan niitä arvokkaampi, eikä

Rakas tupsukorva <3

ole huomaavinaankaan niitä. Jotkut tosin ovat tutustumisen arvoisia ja toisia voi yrittää löydä tassulla kuonolle.

Uudet paikat Minerva kohtaa aina suurella uteliaisuudella. Niitä on mukava tutkia ja jos pelottaa niin aina voi paeta oman ihmisen luo. Neiti rentoutuu hämmästyttävän nopeasti oudoissa paikoissa, tosin paniikki iskee, jos poistun itse näkyvistä.
Uudet eläimet ovat aina todella jänniä, mutta uudet ihmiset loistavia. Niiltä saa huomiota. Ne leikkivät ja silittävät, mutta niiden on opittava toimimaan Minervan säännöillä. Ellei Minervan sääntöjä opi saa varmasti varoittavan puraisun sormeen.

Neiti on aina olevinaan pomo ja yrittää saada kaikki muut tanssimaan oman pillinsä mukaan. Onneksi vain yrittää... Tai siis taidan olla ainut, joka ei ole Minervan tassun alla. :D

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Meadows of Heaven

syksy 2012

"The flowers of wonder
And the hidden treasures
In the meadow of life
My acre of heaven
A 5-year-old winterheart
In a place called home
Sailing the waves of past

Meadows of heaven"

~Nightwish

En tiedä miten aloittaisin tämän. Viime perjantaina maailmani pysähtyi hetkeksi. Olin pyöräilemässä ja pysähdyin juomaan, samalla tarkistin puhelimeni, siellä odotti viesti: "Pilkku on lopetettu." Sain vastattua viestiin, ja sen jälkeen kyynelputoukset alkoivat virrata silmistäni. En tiedä miksi pyöräni kaatui ojan pientareelle, mutta lysähdin voimattomana itse sen viereen. Voi Pilkku. Ihana, komea Pilkku. Surun sekaan kiiri ainoastaan kuulokkeistani kantautuvat sanat "Meadows of heaven..."

Vanhan jalkavaivan uusiutuminen koitui Pilkun kohtaloksi. Sain kuulla lopetuspäätoksestä jo kesällä. Pilkulle kuitenkin päätetiin antaa vielä yksi upea kesä, laumansa kanssa. Vaikka tieto oli kanssani kauan, nelijalkaisesta ystävästä luopuminen on hankaalaa. On uskomatonta, etten enää näe niitä ymmärtäväisiä silmiä ja koe tuon upean eläimen ymmärrystä ja viisautta. Pilkku oli suurtakin suurempi persoona, jollaista toista en tule koskaan tapaamaan. Ikävä on suurtakin suurempi, eivätkä kyyneleet kuivu vielä hetkeen. Sydämeen jäi verta tihkuttava aukko Pilkun lähtiessä ja sen täyttämiseen voi kulua vuosia.

kesä 2012

Vuosien saatossa minulla oli moni mutkainen suhde Pilkkuun. Aluksi pidin hänestä suuresti, laukkailimme pellolla ja kävimme maastossa. Kaikki oli hyvin, kunnes putosin Pilkulta ja loukkasin alaselkäni. Tuli muutaman kuukauden Pilkullisellla ratsastuskielto, koska en pystynyt keventämään herran suuressa ravissa.
Ajan kanssa pääsin jälleen nousemaan satulaan, mutta samalla huomasin pelkääväni Pilkkua lähes yhtä paljon kuin pidin siitä. Eräiden meidän osaltamme lähes katastrofaalisten kilpailuiden jälkeen pelko muuttui sen verran hallitsevaksi, etten enää noussut Pilkun selkään.

Alkuun säikyin Pilkkua myös maastakäsin, mutta jo yhdessä talvessa se väistyi. Sen jälkeen vietinkin paljon aikaa herran seurasssa maastakäsin. Opin näkemään miten upea hevonen hän oli.

kesä 2014

Pilkulla ratsastaminen oli tuolloin vielä kaukana tulevaisuudessa, kokeilin sitä pariin otteeseen, mutta en ollut itse vielä valmis. Sen sijaan tyydyimme tutkimaan yhdessä tallia ympäröivää maailmaa maasta käsin. Minulla on vain hyviä muistoja nuista ajoista. Se taisi olla alkutalvea 2014, olin yötä tallilla ja lähdimme hakemaan hevosia sisään. Oli kaunis ilta, kuu loisti ja revontulet loimottivat, päätimme viedä Pilkun ja Negran kentällä ja päästää ne irti. Itse päätin käydä selälleni keskelle kenttää ja katsella kauniita revontulia. Mielessäni ei käynyt, että kumpikaan hevosista voisi astua päälleni. Luotin heihin. Pian molemmat tulivatkin pökkimään minua turvillaan ihmetellen, miksi makasin maassa. Enkä voinut kuin kikattaa Pilkun hamutessaan turvalla nenääni.

Se oli kesä 2014, kun aloin kaivata takaisin Pilkun satulaan. Ja sinne päädyinkin. Pian pelko oli enää vain aave ajatusteni taustalla, ja pystyin nauttimaa täysin siemauksin Pilkullisen seurasta. Sitä seurannut vuosi oli mahtavaa aikaa Pilkun seurassa. Sitten kesällä 2015 tuntui kuin alkusyksyä 2012 ja putoamista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nousin luottavaisena Pilkun selkään ilman varusteita ja kaikki oli hyvin. Kesää seurannut syksy oli loistavaa aikaa. En ratsastanut Pilkulla paljoa, mutta nautin meidän jokaisesta yhteisestä hetkestä. Sitten koitti musta heti. Hetki jolloin minun oli muutettava pois, ja siihen meidän yhteinen taival päättyikin. Kävin sen jälkeen tervehtimässä Pilkkua aina, kun olin käymässä kotona, mutta viimeiset yhteiset hetkemme jäivät lyhyiksi.

kesä 2014

talvi 2015

kesä 2015

maanantai 29. elokuuta 2016

Mitä minulle kuuluu?

Minerva pääsiäisenä 2016

Tarkoitushan ei ole ollut pitää taukoa, mutta nähtävästi en ole kirjoittanut tänne vuoteen. Pyydän anteeksi. Kulunut vuosi on ollut toimintaa täynnä. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi, saanut työpaikan ja muuttanut omaan asuntooni yli 700 kilometrin päähän kotoa. Olen nyt asunut "uudessa" kodissani yhdeksän kuukauden ajan.

Nyt herättäessäni blogin uuteen uskoon olisi tarkoitus myös laajentaa blogin teemaa. Hevosista tulee edelleenkin postauksia, mutta tulen postaamaan myös lifestylesta ja pikku prinsessastani Minervasta.

Mainitsinkin jo prinsessani, tai oikeastaan peikkoni. Minerva on minun norjalainen metsäkissani. Hän on syntynyt jouluna 2015 ja muutti luokseni pääsiäisenä 2016. Minerva on ihana neiti: pirteä, utelias ja sosiaalinen. Hän on aina mukana menossa. Jos olemme eri huoneissa, se on hämmentävää ja epänormaalia. Iltaisin katsoessani televisiota Minerva makaa aina sohvalla jalassani kiinni.

Unelias pääsiäinen 2016

Tauko sillalla

Olen käynyt etelään muuttoni jälkeen todella vähän ratsastamassa. Hetken aikaa kävin hoitamassa lämminveristä ja nuorta shetlannin ponia, mutta se on jäänyt. Ratsastan tällä hetkellä Scanarabilla aka Millcreek Ranchilla. Paikka on mahtava, mutta pienen tauon jälkeen on todella hankalaa istua täydellisen rennosti. Muutenkin quarterit, arabit ja quarabit ovat äärimmäisen herkkiä, mikä tekee ratsastamisesta vaikeampaa.

Kävin kesällä kolme kertaa kotona ja tottakai vierailin, joka kerta Huminalehdossa. Kiitos Johannan, pääsin aina ratsastamaan ihanalla Ceralla. Olin myös yhtenä päivänä Johanna hevosenhoitajana, kun hän kävi Ceran kanssa kisoissa.

Ei voisi kuvitellakaan tämän hevosen olleen vuosi sitten ratsastettaessa kuin kirahvi.

Cera-neiti <3

Eläinten ohella myös musiikki on minulle erittäin tärkeää. Kesällä tulikin kierreltyä festareita jonkin verran.

"Thank you, for keeping live music alive!"

"Kiitos, kun pidätte elävän musiikin elossa!"

~ Tony Kakko

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka ostaa levyjä. Levy kokoelmani on suuri ja suurenee jatkuvasti. Käyn myös keikoilla/festareilla ja ostan bändipaitoja yms. bändin omilta ständeltä sekä heidän nettikaupoistaan, taatakseni rahojen menevän bändille, eikä jollekkin jälleen myyjälle. En harrasta piraattimusiikkia vaan kaikki kuuntelemani musiikki on lähtöisin CD-levyiltä ja Spotifysta. Joskus tulee kuunneltua myös radiota ja musiikkia YouTubesta, mutta en ikinä lataa musiikkia netistä.

Kesällä tuli nähtyä toinen toistaan mahtavampia bändejä ja koettua upeita hetkiä entisten ja uusien kavereiden kanssa sekä portin ulkopuolella sekä eturivissä seisten. Sillä mikäs sen parepaa kuin sekoilla eturivissä bändin soittaessa rakastamaasi musiikkia vain metrien päässä sinusta.

Kesään mahtui kolmet festarit ja yksi keikka (vai liekö minifestarit). Tuli todistettua Iron Maidenin keikkaa ensimmäistä kertaa eläessäni. Lämppäritkin olivat Hämeenlinnasssa loistavia. Raven Age oli positiivinen yllätys ja Amon Amarth on ollut mielesäni ihan hyvä bändi vuosia, mutta nähtyäni sen livenä... Huh, huh... Se bändi meni suoraan sydämmeeni, loistava! Stratovarius nähtiin kahdesti. Strato on siinä jännä bändi, että olen nähnyt ne kymmenkunta kertaan, enkä ole koskaan mennyt vartavasten heitä katsomaan. En valita hyvä bändi, tosin Hunting High And Lown ei tarvitsisi kestää kymmentä minuuttia ja tuhota yleisön äänihuulia, muuten ihan nappiin vetävät. Sonata Arcticakin tuli kahdesti nähtyä, kerran akustisesti ja kerran sähköisesti heidän erikoiskeikallaan Kemissä. Ei voi kyllä muuta sanoa kuin, kyllä ne Sonatan pojat jaksavat ilahduttaa keikasta ja vuodesta toiseen.

Sonata Arctica "I Have A Right" Satama Open Air 2016
Kuva: http://www.rokkineuvos.fi/422493302

Jos seuraavaksi kertoisin tämän kesän bändeistä, joista en niin välittänyt ja säästäisin parhaimman bändin hypetyksen viimeiseksi.

Kesän ensimmäisellä festarilla tuli todistettua erästä kouvolaista pikku bändiä, jonka nimeä en muista. Koko keikan ajan ääni ampui niin hyvin yli, ettei eturiviläiset saaneet sanoista selvää. Bändi veti hyvin, mutta laulaja vaikuitti jotenkin ylimieliseltä lavalla. Dislike. Nappasin bändin heittämän paidan ja sain heiltä myös levyn, johon pitää tutustua ensivaikutelman hieman hellittäessä.

Samoilla festareilla esiintyi myös Tarja Turunen, alkuun ajatelin poistuvani eturivistä hänen aloittaessa, sillä en ole hänen musiikkinsa ylin ystävä. - Kuuntelen hänen aikasta Nightwishia, mutta en silti oikein pidä hänen oopperalaulustaan. Liian korkeaa minun makuuni. Nightwish on Nightwsih ja hyvä, ihan sama kuka heidän historiansa kolmesta naislaulajasta puikoissa onkaan. - Päätin kuitenkin kuunnella ensimmäisen biisin ennen kuin teen päätöksen. Sen hän veti Ilari Hämäläisen kanssan ja biisi oli hyvä, koska Hämäläinen oli laulamassa. Jäin kuin jäinkin eturiviin ja seuraava hyvä biisi olikin vasta setin viimeinen "Far Over The Hills And Far Away", jonka Turunen veti herra Timo Kotipellon kanssa.

Kesän toiset festarit aka Jalometalli. Menin sinne ainoastaan pääesiintyjän takia, mutta silti avoimin mielin. Ensimmäinen päälavalla esiintynyt bändi Kalmah ei herättänyt kiinnostusta, Hauntedia ja At The Gatesia olisi ollut mukava keskittyä paremmin kuuntelemaan, mutta keikat menivät pälyillen heti takani vellovaa moshpittiä, josta joku aina tasaisin väliajoin hyppäsi päälleni runnoen minut kaidetta vasten. Rintakehäni oli mustana viikon verran ja jalkani, jota eräs avulias pittiläinen potkaisi, turposi hieman ja mustelma katosi vasta kolmen viikon kuluttua. No jaa, tekevälle sattuu. Ihan normi festari kolhuja.

Sitten Satama Open Air. Voi Satama, Satama... Olisin voinut jättää tulematta, jos kyseessä olisi ollut joku muu bändi kuin Sonata Arctica. Kuuntelin ensiksi korvat verillä Sannin ininää ja hänen puheitaan rakkauden pyssyistä (WTF?!), minkä jälkeen siirryin eturiviin vain nähdäkseni Roope Salmisen ja koirat... tai ehkä ei. Sanni on jopa hyvä verrattuna Salmiseen ja koiriin. Olin varma että pääni räjähtää. Onneksi Sonatan lämppäri DJ Snädi onnistui nostaa tunnelman kattoon, taivashan oli kattonamme. DJ Snädistä sen verran, että hän on rockDJ ja soittaa musiikkia suoraan levyiltä. Arvostan!

"All alone, a man with his gun
Wanders into the wild
Track you down, you can’t hide
Once he’s on to your trail"

~ White Death - Sabaton

Ja viimeisenä Sabaton. *kumarrus* Jos jonkun bändin musiikkia rakastan niin Sabatonia. Minulla oli kesällä kunnia nähdä kaksi heidän keikkaansa eturivistä. Iron Maidenin lämppärinä ja Jalometallissa illan pääesiintyjänä. Kaksi todella erilaista settiä. Toinen lyhyt ja nopeatempoinen (silti mahtava) ja toinen kunnon pitkä setti, pyrot, tankki, paljon mahtavia biisejä. Perehdyn jokus paremmin siihen, miksi rakastan Sabatonia, mutta sanotaan nyt, että se bändi ja heidän musiikkinsa on parasta mitä olen koskaan nähnyt tai kuullut. Loistavan energinen bändi, josta huokuu rakkaus musiikin esittämiseen. Edelleenkin saan kylmiä väreitä muistellessani Jalometallia he soittivat yhden ehdottomasti parhaista biisestä tässä maailmassa "Cliffs Of Gallipoli". Tässä jonkun kuvaama video kyseisestä biisistä: https://www.youtube.com/watch?v=m-wWIseQu9A. Pyroja ja pyroja <3 "You wanna burn some mosquitoes to death?!" "YEAH!" Perfect, I love it.


Jätkien kanssa Iron Maidenia ja Sabatonia odotellessa, voi vaikka poseerata kameralle. Kuva: Lasse Arkela / Live Nation Finland http://www.mtv.fi/viihde/musiikki/artikkeli/kuvat-heviletteja-ja-pirunsarvia-tallainen-fanilauma-odottaa-iron-maidenia/5968244

tiistai 25. elokuuta 2015

Sunnuntait on parhaita

Sunnuntaiaamuisin saa useinmiten olla yksin tallilla, mitä nyt joskus joku yksityinen käy ratsastamassa. Minun töihini kuuluu karsinoiden siivoaminen ja muu yleinen tallin järjestely ja siivos sekä varusteiden pesu. Kun työt on tehty, saan touhuilla hevosten kanssa. Yleensä valitsen ratsukseni Lennin, koska en ratsasta sillä lainkaan tunneilla. Muutenkin siinä herrasssa on jotain erittäin rauhoittavaa, mikä sopii hyvin sunnuntaihin.

Meillä on tapana ottaa rennosti ja tehdä jotain erilaista, kun hevonen on ollut tunneilla koko viikon. Ai että, se nauttii kun pääsee kävelylle pelloille tai pihamaan ympäri. En uskalla maastoilla yksin, mutta pihamaan läheisyydessä on ihana kierrellä.Me molemmat nautimme nuista sunnuntaipäivistä. Lenni saa vaihtelua kentällä kiertämiseen sekä mennä pitkällä ohjalla, enkä myöskään laita usein satulaa, vaan menen ratsastushuovalla.

Lennin kanssa on tulleet tutuiksi niin hankilaukat kuin esteet ja nukkuminen.

"Jaksaisitko lähteä?"

Huovalla ja pitkällä ohjalla on mukavinta.

Maastolu talliympäristössä on mukavaa vaihtelua.

Töiden jälkeen oikea parkkipaikka on heinäpaali.

Talleilu ei ole pelkkää ratsastusta, se on myös työtä. Teen myös paljon maastakäsittelyä sunnuntaisin, sekä juoksutan hevosia tai käyn niiden kanssa lenkillä talliympäristössä tai maastossa. Hevosten kanssa lenkkeily on mukavaa, siinä saa ihan eri kuvan hevosen käyttäytymisestä maastossa kuin selästä käsin saa. Sekä pieni kävely/hölkkä lenkki ei ole pahitteeksi yhdellekkään ratsastajalle.

Alla on muutama kuva viime sunnuntailta kävin Pilkun kanssa lenkillä, mikä jälkeen venyttelin sitä hieman porkkanoiden avulla, sekä maasta että selästä. Omaksi ilokseni voin sanoa, että se oli nyt viides kerta ilman varusteita Pikun selässä, sekä ensimmäinen kerta sen jälkeen kun Negra (thö vapaana hengailuparini) muutti pois. Mutta myö ensimmäinen kerta, jolloin pääsin hyppäämään Pilkullisen selkään tuolilta. Yleensä siihen on vaadittu tynnyri. Pilkulliselta kun tuota korkeutta sattuu hieman löytymään.

Pilkullinen <3

Istuskelua ilman satulaa <3

Tähän loppuun vielä pieni mainostus. Perustimme Venlan (kirjoittaa blogia Belive in your dreams) facebokkiin oman ryhmän lännenratsastusblogeille. Eli jos kirjoitat länenratsastusblogia tai olet kiinnostunut niiden lukemisesta reippaasti liittymään ryhmään.

Ryhmä löytyy tästä osoitteesta: https://www.facebook.com/groups/725852617519454/ ja on nimeltään Lännenratsastusblogit.